Avustaja numero 1

Olen toukokuun alussa 3 vuotta täyttänyt Tallinnan löytökoira. Mun mamma bongas mut Petsin sivuilta nimikkeellä ”Schnauzer mix” ja se oli kuulemma rakkautta ensisilmäyksellä. Olin silloin n. kolmen kuukauden ikäinen. Minut oli löydetty emoni kanssa kodittomalta alkoholisoituneelta mieheltä ja otettu suojaan. Emoni kohtalosta en valitettavasti tiedä, hän jäi siihen perheesen odottelemaan uutta kotiaan kun lähdin kohti uusia seikkailuja. Me emme tosiaan olleet missään tarhalla vaan asustelimme perheessä, joilla oli muutama muukin löytökoira odottamassa uutta kotia. Petsin periaate ainakin silloin oli, että he ottavat juuri sen verran koiria hoiviinsa, minkä verran he pystyvät sijoittamaan perheisiin väliaikaisesti. Mun mamma tuli mut noutamaan Tallinnan satamasta 30.8.2009 ystävänsä kanssa. Olin hieman sekaisin siitä kaikesta, kun en tiennyt yhtään mitä tulevan pitää. Menimme Tallinnan keskustaan puistoon syömään eväitä ja odottamaan, että seuraava laiva lähtisi kohti Helsinkiä. Minut oli rokotettu, minulla oli siru ja passi valmiina, niin ei tarvinut kun käydä näyttämässä satamatyypeille, että saan mennä laivaan. 

Olin aikamoinen räksyttäjä aluksi, nykyään olen muuttunut koira tai no sanotaan, että valitsen tarkkaan milloin on syytä hieman esitellä kivan kimeetä ääntäni..esim. koirapuistossa on kiva kimittää toisten korvaan, silloin kylläkin esim mun paras kaveri, 8-v narttubokseri läpsäyttää mua tassulla kuonolle. Ja kun nään vaikkapa mummia ja ukkia, ni voi pojat sillon kyllä pitää riemusta räksyttää! Pienempänä musta podettiin jotain tanskandogin kokosta mutta jäin sit tällaiseksi vähän vajaa 30 kiloiseksi ja säkäkorkeudeltaan about 55cm kokoiseksi. Eli aika tällainen hyvä pakkaus, etten sanoisi. Timmikin olin nuorempana mutta vähän tuli muutama ylimääräinen kilo kun multa päätettiin napsasta kulkuset pois. Julmaa, jos multa kysytään. 

Mua monesti luullaan edelleenkin pennuksi, koska olen kaikesta aina niin riemuissani. Niin, ja jos en vielä muistanut mainita tällaista tärkeää seikkaa, niin mut tunnetaan myös toisella nimellä Casanova tai keskustan kulmien hurmurina. Kadulla vastaan tulevat ihmiset, etenkin naishenkilöt kehuvat monesti mun komeutta ja söpöyttäni..viimeksi tänään. Olen useammalta nartultakin sekoittanut aivan täysin pään, niin että ne on ulvoen lähtenyt koirapuistosta pois. Ja ennen kaikkea olen hurmannut mun mamman! Olen aina ollut hyvin läheisyydenkipeä, kun pelkään edelleenkin että mut jätetään kadulle tai kotiin, eikä koskaan kukaan enää tule takaisin. Olen siitä johtuen myös hyvin mielyttämisenhaluinen. En tosiaankaan ole ollut mikään helppo hauva, sen tiedän. Tuhosin kaiken mahdollisen ekasta päivästä lähtien 1,5 vuotiaaseen asti, sillä kärsin niin kovasta eroahdistuksesta. Sain monesti mamman itkemään epätoivosta. Sen lisäksi mua ei oikein huvittanut kauniisti kulkea hihnassa. Mamma oli kuitenkin sitkeä ja jatko mun kouluttamista vaikka oli jo melkein menettänyt toivonsa kokonaan. Kouluttaminen kannatti, sillä olen nykyään melko kiltti poika. Olen kotona kiltisti (toki osoitan mieltäni kun kotoa lähdetään olemalla sen näköinen että maailma romahtaa), kävelen kauniisti hihnassa ja nykyään jopa kuulemma liian hitaasti (ihmisiä on sit vaikea mielyttää!) kun tykkään vaan nautiskella ulkona olemisesta ja nuuskia joka ikistä ruohonvartta.