Eilen yksi tuttu jakoi Facebookissa erään upean Youtube -videon. Osa on saattanut nähdäkin sen jo. Video kertoo 6 -vuotiaasta amerikkalaisesta puhevikaisesta pojasta joka omasta tahdostaan haluaa joka päivä kouluun pukea puvun ja solmion päälleen. Arvatakin saattaa, julma kun tämä maailma kerta on, niin monet lapset ovat ottaneet hänet silmätikuksi ja kiusaavat häntä. Kerrankin tuollainen hyvin arkipäivänen (!) tarina saa aivan upean käänteen, sillä yli 40 saman koulun vanhempaa (noin 10-v.)poikaa päätti pistää kiusaajille luun kurkkuun ja päättivät tulla kouluun kaikki puku päällään ihan vain kunnioittaakseen Danny -poikaa. Mahtavaa, aivan mahtavaa! Kyyneleet vain vieri poskea pitkin kun katsoin videoo. Noitten lasten vanhemmat ovat tehneet kasvatuksessaan jotain erittäin oikein ja voivat olla ylpeitä lapsistaan. Sitä ei nimittäin voi monikaan aikuinen olla, sillä valitettavan moni lapsi kiusaa muita ja miten he voisivatkaan oppia vanhemmiltaan mitään oikeaa mallia miten kohdella muita ihmisiä, kun aikuiset eivät itse kerta osaa? Siksi käytin sanamuotoa arkipäiväinen asia, sillä kiusaaminen on osana jokaista arkea ja hyvin yleistä. Siitä puhutaan aivan liian vähän ja monet sulkevat silmänsä ja vähättelevät asiaa. Koulukiusaajien vanhemmat eivät yleensä tiedä asiasta mitään tai tietävät ja ovat varsin sinisilmäisiä, sillä heidän kultamussu kun ei kärpäsellekään tee pahaa. Tai asiaa vähätellään: "eihän se ollut mitään, se oli vain sellainen vitsi. Ne ovat lapsia, ei niitä niin vakavasti pidä ottaa". Vielä vähemmän puhutaan siitä kun aikuiset kiusaavat. Aikuiset kiusaavat toisia aikuisia mutta entä kun aikuiset kiusaavat lasta?
Olen itse koulukiusattu ja tiedän mistä puhun.
Voin asiasta puhua yleisellä tasolla, myöntää olevani koulukiusattu ja antaa sille kasvot. Yksityiskohtia en kerro, eikä niistä tiedäkään oikeastaan kukaan. Piinaa kesti kolme kokonaista vuotta lukiossa Berliinissä. 7.-9. luokat, sillä täällä mennään 6.luokan jälkeen lukioon. Asiasta tietävät vanhempieni lisäksi jotkut ihmiset, mutta moni kavereistanikaan ei tiennyt ainakaan ennen tätä kirjoitusta. Niistäkin ihmisistä jotka tietävät, tietävät muutama ehkä 50% asiasta ja muutama vähemmän. Kokoa 100% asioitten kulusta, minun tuntemuksista yms. ei tiedä kukaan. Asiasta tekee erikoisen ja epäuskottavan kuuloisen, kun kerron että pääkiusaajat olivat opettajat, aikuiset ihmiset! Aikuisen ihmisen pitäisi olla lapselle tuki, turva, luottamuksen arvoinen ja ennen kaikkea esimerkki. Mitä tapahtuu lapselle, jolta tämä kaikki viedään?
Kävin Berliinin muka toisiksi parasta lukiota, Schiller Gymnasium. Olin ujomman puoleinen mutta itsevarma. Tykkäsin pukeutua värikkäästi ja hyvin silmäänpistävästi, mutta muutoin olin aivan tavallinen nuori. Koulu muuttui lyhyessä ajassa painajaiseksi. Paikka jonne en halunnut mennä. Jokainen päivä oli tuskaa. Joka ikinen päivä itkin kolmen vuoden ajan salaa ja vähemmän salaa. Kiusaaminen alkoi muutaman opettajan piikittelyllä, rasistisilla vihjailuilla. mainittakon tässä välissä, että kyse oli Eurooppa -koulusta, eli tutummin kansainvälisestä koulusta jossa oli myös englanninkielinen linja, eli kansainvälisyyttä riitti siinä koulussa. Itse olin tavallisella saksankielisellä linjalla. Havahduin siihen, että kaksi opettajaa olikin muuttunut neljäksi, kuukausia kulu ja opettajia tuli lisää. Piina vain kasvoi ja paisui entisestään päivä päivältä. Pelkäsin jokaista tuntia kuollakseni, sydän jyskytti tuhatta ja sataa ja sain hengenahdistuksia, joita saan vielä tänäkin päivänä. Jossain vaiheessa kun kiusaaminen oli muuttunut päivittäiseksi alkoivat oppilaatkin liittymään opettajien salaliittoon. Se ei ollut yllättävää, sillä näyttiväthän aikuiset ihmiset mallia. Aikuiset ihmiset, joiden kuuluikin OPETTAA lapsille asioita. Minulla oli muutama kaveri luokalla, jotka eivät aina itsekään tienneet liittyäkö muitten mukaan vai pysyäkö minun rinnalla. Auttoivatko he minua koskaan? Eivät, vaan he vähättelivät asiaa. Edelleenkin toinen niistä kavereista jaksaa kysyä miksi en tule luokkakokoukseen? Vastaan aina saman: kyllä sinä tiedät. Hän vastaa aina: "mehän oltiin kaikki vaan lapsia". Se sattuu, kun törmää siihen vähättelyyn edelleenkin. Välillä toivoin olevani jossain erittäin kamalassa painajaisessa tai leffassa, sillä eihän tuollainen voinut olla totta. Tuntui kun olisin ollut isossa syvässä aukossa, johon ei paistanut päivänvalo ja josta ei ollut ulospääsyä.Vanhempani suhtautuivat aluksi asiaan skeptisestin, kävivät kyllä puhumassa alkuaikoina luokanopettajani kanssa, joka oli toinen niistä kiusaamisen aloittajista. Se ei auttanut mitään vaan taisi vain pahentaa asioita. Vanhempani menivät puhumaan rehtorille, joka aluksi tuntui avuliaalta mutta käänsi yhtälailla selän. Rehtori koitti kauniisti vihjailla, että minä taidan olla hoidon tarpeessa ja minä kuvittelisin kaiken. Vaikkei vanhempani sitä myöntäisikään, huomasin että hekin alkoivat hieman epäilemään asioita.
Se kiusaaminen oli piikittelyä, nauramista, nimittelyä, vähättelyä, koko luokan edessä haukkumista ja nolaamista, uhkailua, mollaamista, katseita, ilmeitä, ilmeilyä,...
Se henkinen kipu oli sanoinkuvaamatonta, vähemmästäkin jää ihmiselle pysyvät arvet, jotka ei koskaan, ei koskaan, parane. Minulla oli syömishäiriö, joka ei liittynyt millään tavalla ulkonäkööni vaan ainoastaan siihen pahaan oloon. Itsetuhoisia ajatuksia kävi mielessä, sitä en kiistä. Se minkä tiesin kuitenkin koko ajan oli, että vika ei ollut minussa. Miten olin asiasta niin varma ja miten ihmeessä minä siitä hengissä selviydyin on minulle itsellenikin tänä päivänä vielä mysteeri. Mikä voima pisti minut jaksamaan kaikki ne vuodet?
Tärisen ja itken tätä kirjoittaessa. Se koulukiusaus ei loppunut siihen sinä päivänä kun siitä koulusta lähdin, vaan kannan sitä mukanani joka ikinen päivä ihan kuin se olisi eilen tapahtunut. Tähän ei aika auta, onhan tapahtuneesta jo yli 10 vuotta ja kannan sen tuskan ja piinan koko loppuelämän mukanani. Luottamus aikuisiin ihmisiin meni täysin. Jouduin sen kiusaamisen myötä kasvamaan ihan liian nopeasti aikuiseksi, kasvattamaan uskomattoman järeän turvamuurin ympärilleni selviytyäkseni siitä hengissä ja täysjärkisenä. Se muuri on niin paksu, että minusta on vuosien varrella tullut taitava näyttelijä. Kukaan, joka minut tapaa, ei voisi uskoa, että tämä ulospäinsuuntautuva, itsevarma, kaunis nuori nainen on ollut joskus koulukiusattu ja kokenut järjettömän kamalaa henkistä kidutusta.
Tämän myötä toivon, että jokainen, joka tämän lukee, pysähtyisi hetkeksi miettimään rehellisesti, onko itse joskus kiusannut jotakuta. Se voi itsestä tuntua pieneltä asialta, mutta kaikki ei koe asioita samoin. Ei ole koskaan liian myöhäistä pyytää anteeksi vaikka se ei niitä tekoja tekemättömäksi teekään, mutta se osoittaa edes pientä inhimillisyyttä.
Aikuinen, älä koskaan ikinä sano kenellekään lausetta "nehän ovat vain lapsia", eli älä koskaan ikinä vähättele asiaa, kun toinen kertoo sinulle esimerkiksi sinun lapsen kiusanneen. Vähättely on lähestulkoon sama asia kuin itse kiusaaminen. Ne eivät ole "vain lapsia", ne ovat yhtälailla vastuussa sanomisistaan kuin aikuisetkin ja jostain ne ovat senkin käytösmallin oppineet- sinulta äidiltä / isältä kenties? Eli kuuntele, ota vakavasti ja toimi nopeasti JA älä pelkästään usko oman lapsen sepustuksia. Kiusaajat ovat taitavia manipuloimaan omat vanhempansa.
Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi sekuntiakaan.
// Yesterday a friend posted this awesome YouTube -video on Facebook. You might have seen it already. It´s about a six year old Danny boy, who is handicapped and likes to wear a suit and a tie to school. The world is cruel, so no wonder some kids has been picking on him. Some older (about 10 year old) kids heard about it and decided to do something. Around 40 boys came to school wearing a suit just to honor the little Danny. So great! Tears just came rolling down when I watched it. The parents of these great kids can be so proud of their children, they have done at least something very right when raising their children. Bullying at school is everyday life. There are so many parents, who definitely can´t say to be proud of the way they´ve raised their child(ren). So many parents don´t even know, that their child is a bully or I would say most of them just don´t want to see it. Many parents also belittle bullying and just say "they are just kids, that´s normal". It should be talked much more about bullying at school and workplaces. Much less talk there is about adults bullying. Adults bully adults but what about an adult bullying a child?
I have been bullied at school and I know what I´m talking about.
I can talk about it in general, I can admit that I have been bullied very badly at school and give a face to it. Specific details I won´t tell and actually no one really knows. The torment lasted for three years in high school (Gymnasium) in Berlin. It means from the 7th class to the 9th. My parents and some of my friends know about the bullying at school but many of my friends haven´t known about it at least before this blog post. Those people who know, know only maybe 50 % of it or less. The whole truth, what it was really like and how I felt and how I feel now, does no one know. The fact what makes this story so weird and implausible is that the main bullies were teachers, adults! An adult should be a buttress, aegis, trustworthy and especially an example for a child. What happens to a child, when all this is taken away?
I went to Schiller Gymnasium, they say it is the second best high school in Berlin. I was a bit shy but self-confident. I liked to dress colorful and prominent but otherwise I was just a normal kid. The school changed in a short time to a torment, a place where I didn´t wanted to go. Every day was affliction. Every single day for three years I cried secretly or less secretly. Two teachers started the bullying by picking on me and saying rasistic comments. By the way, it is an international school with German and English classes, meaning that I wasn´t the only foreigner there. I was in a normal German class. After a while I realized that two teachers had become four. Time went on and more teachers bullied. The torment just grew and grew day by day. I was scared to death before every single lesson, my heart pumped so fast and I had trouble breathing normally. At some point when the bullying had become every day life, the pupils started bullying too. It was only a matter of time, because the teachers showed how to do it by example. Teachers, who were supposed to teach children, taught how to bully a child all together. I had two friends in my class, but they were confused and didn´t know if they should take part on the bullying or be by my side. Did they ever helped me? No, they belittled it. Still the other one of these friend asks me every time, why am I not participating on the class reunite. I always answer the same "you know why". She always says the same, that we all were just kids, it was not a big thing. It still hurts to hear the belittling. Sometimes I wished to be in a terrible nightmare or movie, because all that just couldn´t be real. I felt like being in a big black hole, without daylight and no exit. My parents were skeptical first but they talked a the beginning of the bullying with my class teacher, who was the one who started the whole thing. It didn´t help anything, it made it all just worse. My parents tried to talk with the headmaster and first he seemed to be on my side but quite soon he turned side. He tried to say nicely, that I should get some help and treatment, because it was all in my head. My parents wouldn´t admit that, but I noticed that they didn´t really now what to believe.
The bullying was picking, laughing, calling me names, belittling, dissing and making a fool of me in front of the class, intimidating, threatening, talking me down, making faces, looks,...
The psychical pain was indescribable. From less than that a person get permanent scares. The scares will never ever heal. I had an eating disorder, not because of my look, because of the psychical pain. I had suicidal thoughts, I don´t deny it. But all these years I knew, that it was not my fault. How could I be so sure about it and how on earth did I survive it are both a mystery to me. What power pushed me through these years?
My hands are shacking and tears are rolling down my face. The bullying didn´t stop when I left school, I carry it with me every single day like it all happened yesterday. Time doesn´t heal or make forget, it happened over 10 years ago and this psychical pain is still strong and I will carry it with me for the rest of my life. My trust in adults is gone totally. I had to grow up too fast because of the bullying and built a thick bulwark around me for surviving alive and sane. The bulwark is so thick, that I have become a very good actress. No one who meets me for the first time or has known me maybe for a longer time could imagine that this talkative, self-confident, beautiful young woman has been bullied at school and has experienced such terrible psychical torture.
I hope, everyone who reads this stops for a moment to think honestly, if they have bullied someone. For you it might be something little and not meaningful but remember, that everyone experience things differently. It is never too late to apologize, although it doesn´t make the past unmade but it shows even a little bit humanity.
Adult, never ever say to anyone "they are just children", don´t belittle it, when somebody tells you that your child has been picking on someone. Belittling is almost the same than bullying. They are not "just children", they are also responsible for what they do or say and someone has taught them that behavior- is it you? So listen, take it seriously and act fast AND don´t just believe in your own kid. Bullies are talented in manipulating their own parents.
No one deserves to be bullied, not even for a second.
No comments:
Post a Comment